12.6. Lauluja elämän rajalla / Sanat
Sibelius: Illalle (1898)
san. August Valdemar Koskimies
Oi, terve! tumma, vieno tähtiilta,
Sun haaveelista hartauttas’ lemmin
Ja suortuvaisi yötä sorjaa hemmin,
Mi hulmuaapi kulmais’ kuulamilta.
Kun oisit, ilta, oi, se tenhosilta,
Mi sielun multa siirtäis’ lentoisammin
Pois aatteen maille itse kun ma emmin,
Ja siip’ ei kanna aineen kahlehilta!
Ja itse oisin miekkoinen se päivä,
Mi uu puneena saisin luokses’ liitää,
Kun tauonnut on työ ja puuha räivä,
Kun mustasiipi yö jo silmään siitää
Ja laaksot, vuoret verhoo harmaa häivä
Oi, ilta armas, silloin luokses kiitää!
san. Ernst Josephson
suom. Erkki Pullinen
Sibelius: Svarta rosor (1899)
"Kerro, miksi olet tänään niin surullinen,
sinä, joka aina olet niin iloinen ja hilpeä?"
En minä ole tänään yhtään surullisempi
kuin silloin, kun mielestäsi olin iloinen ja hilpeä;
sillä surun ruusut ovat mustia kuin yö.
Minun sydämessäni kasvaa ruusupuu,
joka ei milloinkaan jätä minua rauhaan,
ja sen varsissa on piikki piikin vieressä,
ja se tuottaa minulle jatkuvasti kipua ja kiusaa;
sillä surun ruusut ovat mustia kuin yö.
Mutta ruusuista tulee kokonainen aarre; milloin ne ovat valkoisia kuin kuolema, milloin punaisia kuin veri.
Se kasvaa ja kasvaa.
Luulen menehtyväni,
sydämeni puun juuret kouristelevat ja murtuvat;
sillä surun ruusut ovat mustia kuin yö.
“Säg hvarför är du så ledsen i dag,
Du, som alltid är så lustig och glad?"
Och inte är jag mera ledsen i dag
Än när jag tyckes dig lustig och glad;
Ty sorgen har nattsvarta rosor.
I mitt hjerta der växer ett rosendeträd
Som aldrig nånsin vill lemna mig fred.
Och på stjelkarne sitter det tagg vid tagg,
Och det vållar mig ständigt sveda och agg; Ty sorgen har nattsvarta rosor.
Men af rosor blir det en hel klenod,
Än hvita som döden,
än röda som blod.
Det växer och växer.
Jag tror jag förgår,
I hjertträdets rötter det rycker och slår;
Ty sorgen har nattsvarta rosor.
san. J.L. Runeberg
suom. Erkki Pullinen
Sibelius: Flickan kom ifrån sin älsklings möte (1901)
Tyttö tuli rakastettuaan tapaamasta,
tuli kädet punaisina. – Äiti sanoi:
"Mistä ovat kätesi tulleet punaisiksi, tyttö?"
Tyttö sanoi: "Olen poiminut ruusuja,
ja piikit pistivät käsiini."
Taas hän kerran tuli rakastettuaan tapaamasta,
tuli huulet punaisina. – Äiti sanoi:
"Mistä ovat huulesi tulleet punaisiksi, tyttö?"
Tyttö sanoi: "Olen poiminut vattuja,
ja niiden mehu on punannut huuleni."
Taas kerran hän tuli rakastettuaan tapaamasta,
tuli posket kalpeina. – Äiti sanoi:
"Mistä ovat poskesi tulleet kalpeiksi, tyttö?"
Tyttö sanoi: "Valmista minulle hauta, Äiti!
Peitä minut siihen ja laita risti sen päälle
ja kirjoita ristiin, mitä nyt sanon:
Kerran hän tuli kotiin kädet punaisina;
ne olivat punastuneet rakastajan käsien välissä.
Kerran hän tuli kotiin huulet punaisina;
ne olivat punastuneet rakastajan huulten alla.
Viimein hän tuli kotiin posket kalvenneina;
ne olivat kalvenneet rakastajan uskottomuudesta.”
Flickan kom ifrån sin älsklings möte,
kom med röda händer. Modern sade:
"Varav rodna dina händer, flicka?"
Flickan sade: "Jag har plockat rosor
och på törnen stungit mina händer."
Åter kom hon från sin älsklings möte,
kom med röda läppar. Modern sade:
"Varav rodna dina läppar, flicka?"
Flickan sade: "Jag har ätit hallon
och med saften målat mina läppar."
Åter kom hon från sin älsklings möte,
kom med bleka kinder. Modern sade:
"Varav blekna dina kinder, flicka?"
Flickan sade: "Red en grav, o moder!
Göm mig där och ställ ett kors däröver,
och på korset rista, som jag säger:
En gång kom hon hem med röda händer,
ty de rodnat mellan älskarns händer.
En gång kom hon hem med röda läppar,
ty de rodnat under älskarns läppar.
Senast kom hon hem med bleka kinder,
ty de bleknat genom älskarns otro."
Sibelius: Sydämeni laulu (1898)
san. Aleksis Kivi
Tuonen lehto, öinen lehto
Siell’ on hieno hietakehto
Sinnepä lapseni saatan
Siell’ on lapsen lysti olla
Tuonen herran vainiolla
Kaitsea Tuonelan karjaa
Siell’ on lapsen lysti olla
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen
Onpa kullan lysti olla
Kultakehdoss’ kellahdella
Kuullella kehrääjälintuu
Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita
Kaukana kavala maailma
san. Josef Julius Wecksell
suom. Erkki Pullinen
Sibelius: Var det en dröm (1902)
Oliko se vain ihanaa unta, että minä
olisin ollut sinun sydämesi ystävä? –
Minä muistan sen kuin vaienneen laulun,
kun soittimen kielet vielä värähtelevät.
Minä muistan villiruusun, jonka sinä annoit,
muistan niin ujon ja hellän katseen;
minä muistan eronkyynelen, joka kimalsi, –
oliko kaikki, oliko kaikki vain unta?
Yhtä lyhyttä unta kuin vuokon elämä
vehreällä keväisellä niityllä,
jonka kukoistus nopeasti lakastuu pois
antaakseen tilaa uusien kukkien paljoudelle.
Mutta monena yönä kuulen äänen
katkerien kyynelten vuotaessa virtanaan:
"Kätke sen muisto syvälle sydämeesi,
se oli sinun kaunein unesi!”
Var det en dröm, att ljuvt en gång
jag var ditt hjärtas vän?
Jag minns det som en tystnad sång,
då strängen darrar än.
Jag minns en törnros av dig skänkt,
en blick så blyg och öm;
jag minns en avskedstår, som blänkt.
Var allt, var allt en dröm?
En dröm lik sippans liv så kort
uti en vårgrön ängd,
vars fägring hastigt vissnar bort
för nya blommors mängd.
Men mången natt jag hör en röst
vid bittra tårars ström:
göm djupt dess minne i ditt bröst,
det var din bästa dröm!
san. J.L. Runeberg
suom. Erkki Pullinen
Sibelius: Den första kyssen (1915)
Hopeisen pilven reunalla istui Iltatähti,
lehdon hämärästä tyttö kysyi siltä:
"Sano, Iltatähti, mitä taivaassa ajatellaan,
kun ensi suudelma lahjoitetaan rakastetulle?"
Ja taivaan kainon tyttären kuultiin vastaavan:
"Valon enkelijoukko katsoo kohti maata
ja näkee siinä oman autuutensa heijastuksen;
vain Kuolema kääntää katseensa pois ja itkee.”
På silvermolnets kant satt aftonstjärnan,
Från lundens skymning frågte henne tärnan:
Säg, aftonstjärna, vad i himlen tänkes,
När första kyssen åt en älskling skänkes?
Och himlens blyga dotter hördes svara:
På jorden blickar ljusets änglaskara,
Och ser sin egen sällhet speglad åter;
Blott döden vänder ögat bort -- och gråter.
Kuula: Kesäyö kirkkomaalla (1907)
san. V.A. Koskenniemi
Omaa kirkkauttansa kummeksuin
Kesäyöhyt maille laskeuupi
Syviin aatoksiinsa unehtuin
Puiset ristit yössä uneksuupi
Elon onni, lempi, ystävyys
Soi tänne kuin kaiku laulun lauhan
Kaartuu ikihyvä ijäisyys
Yli sydämeni suuren rauhan
Täälä jossain lähelläni lienet
-- tunnen ohitse sun kulkeneesi --
Sa ken kerran uneksijan vienet
Rauhan kotiin, pyhään kirkkauteesi
Kuula: Epilogi (1907)
san. V.A. Koskenniemi
Katso, sun rintasi rauhassa mennehet kevähät nukkuu
Katso, sun rakkahat riemus ja tuskas on poissa
Viileä onni sun ohimoillasi asuu, syysöiden onni
Katso, on ylitse suvisten kenttäis kuolema käynyt
Poissa on valoisat yöt ja tähkät on viikate vienyt
Ylitse aavojen kenttäin katsovat illoin viluiset tähdet
Kuule, kuin askeltes alla nyt kaikaa kumea tanner!
Syvällä, povessa maan, yön kohdussa elämä uinuu
Uutehen onneen, uutehen suvehen nousee ijäinen nuoruus
san. Otto Julius Bierbaum
suom. Timo Riihonen
Strauss: Im Spätboot (xxx)
Veneen penkki olkoon tyynyni.
Vihdoin kuuma otsani viilenee.
Oi kuinka makoisasti kylmenee sydämeni.
Oi kuinka pehmoisasti ilo ja tuska vaikenevat.
Yläpuolellani taivaalla piipun musta savu
kieppuu tuulessa.
Aika-ajoin pysähtyy
vene pieniin satamiin:
Lyhdyn heikossa valossa vain varjo astuu ulos
muttei kukaan nouse kyytiin.
Vain ruorimies valvoo ja seisoo,
Vain tuuli, joka hiuksiani liikuttaa.
Kipu ja riemu lempeästi kuolevat.
Uinuvaa kuljettaa tumma vene.
Aus der Schiffsbank mach ich meinen Pfühl.
Endlich wird die heiße Stirne kühl!
O wie suß erkaltet mir das Herz!
O wie weich verstummen Lust und Schmerz!
Über mir des Rohres schwarzer Rauch
Wiegt und biegt sich in des Windes Hauch.
Hüben hier und drüben wieder dort
Hält das Boot an manchem kleinen Port:
Bei der Schiffslaterne kargem Schein
Steigt ein Schatten aus und niemand ein.
Nur der Steurer noch, der wacht und steht!
Nur der Wind, der mir im Haare weht!
Schmerz und Lust erleiden sanften Tod.
Einen Schlummrer trägt das dunkle Boot.
san.John Henry Mackay
suom. Niina Impiwaara
Strauss: Heimliche / Aufforderung (xxx)
Nouse, nosta säkenöivä
pikari huulillesi,
ja juo iloisella aterialla
sydämesi terveeksi.
Ja kun nostat sitä,
nyökkää salaa minulle,
silloin hymyilen ja juon hiljaa,
kuten sinäkin...
Ja hiljaa, kuten minäkin,
katsele humalaisten
suupalttien joukkoa – älä halveksi heitä
liian ankarasti.
Ei, nosta viinillä täytetty
kimaltava pikari,
ja anna heidän olla onnellisia
meluisalla aterialla.
Kun olet nauttinut aterian,
sammuttanut janosi,
sitten lähde meluisan
seurueen iloisesta juhlasta,
Ja kulje ulos puutarhaan,
ruusupensaan luo,
siellä minä odotan sinua
kuten aina ennenkin,
Ja vaivun rinnallesi,
kuten toivot,
ja juon suudelmiasi,
kuten niin usein ennenkin,
Ja punon hiuksiisi
ruusujen loiston.
Oi saavu, sinä ihana,
kaivattu yö!
Auf, hebe die funkelnde Schale
empor zum Mund,
Und trinke beim Freudenmahle
dein Herz gesund.
Und wenn du sie hebst,
so winke mir heimlich zu,
Dann lächle ich, und dann trinke
ich still wie du ...
Und still gleich mir betrachte
um uns das Heer
Der trunknen Schwätzer—verachte
sie nicht zu sehr.
Nein, hebe die blinkende Schale,
gefüllt mit Wein,
Und laß beim lärmenden Mahle
sie glücklich sein.
Doch hast du das Mahl genossen,
den Durst gestillt,
Dann verlasse der lauten Genossen
festfreudiges Bild,
Und wandle hinaus in den Garten
zum Rosenstrauch,—
Dort will ich dich dann erwarten
nach altem Brauch,
Und will an die Brust dir sinken
eh’ du’s gehofft,
Und deine Küsse trinken,
wie ehmals oft,
Und flechten in deine Haare
der Rose Pracht—
O komm, du wunderbare,
ersehnte Nacht!
san. Heinrich Heine
suom. Timo Riihonen
Strauss: Herr Lenz (xxx)
Herra Kevät hyppelee tänään kaupungin halki
sinisissä housuissaan.
Ja kellä kaksi nuorta jalkaa on,
hyppelee iloisesti, hyppelee auringosta kylläisenä
ja nauttien.
Tuolla hän on, kiertää mukulakivitalon,
taskut täynnä lahjoja,
kädet työntyvät häntä kohti,
kaikki haluavat kukkakimpun,
hei, rakkaalleen.
Minäkin haen rakkaani pois
lasien ja kulhojen luota.
Nyt hatut pois. Me juoksemme torin yli:
Herra Kevät, rakkaani rintapieleen
keltainen kevätesikko.
Herr Lenz springt heute durch die Stadt
In einer blauen Hose.
Und wer zwei junge Beine hat,
Springt säftefroh, springt sonnensatt
Und kauft sich bei ihm Lose.
Dort biegt er um das Giebelhaus,
Die Taschen voller Gaben,
Da strecken sich die Hände aus,
Ein jeder möchte einen Strauß,
[Fürs liebe]1 Mädel haben.
Ich hole mir auch einen Schatz
Hinweg von Glas und Schüssel.
Hut auf! Wir rennen übern Platz:
Herr Lenz, für ihren Busenlatz
[Ein']2 gelben Himmelsschlüssel!
san. John Henry Mackay
suom. Niina Impiwaara
Strauss: Morgen (xxx)
Ja huomenna aurinko jälleen paistaa
ja sillä tiellä, jota minä kuljen,
me onnelliset olemme jälleen yhdessä
keskellä tätä aurinkoa hengittävää maailmaa...
Ja sille rannalle, laajalle, pilvensiniselle,
laskeudumme hiljaa ja hitaasti,
vaieten katsomme toisiamme silmiin
ja yllemme vaipuu onnen sanaton hiljaisuus…
Und morgen wird die Sonne wieder scheinen
Und auf dem Wege, den ich gehen werde,
Wird uns, die Glücklichen, sie wieder einen
Inmitten dieser sonnenatmenden Erde ...
Und zu dem Strand, dem weiten, wogenblauen,
Werden wir still und langsam niedersteigen,
Stumm werden wir uns in die Augen schauen,
Und auf uns sinkt des Glückes stummes Schweigen ...
san. Hermann von Gilm
suom. Marjo Heiskanen
Strauss: Zueignung (xxx)
Niin, tiedät kyllä, kallis sielu,
että kidun kaukana sinusta,
rakkaus sairastuttaa sydämeni,
kiitos sinun!
Kerran kohotin korkealle ametistipikarin,
minä, vapauden juomari,
ja sinä siunasit juomani,
kiitos sinun!
Ja manasit pois sen pahathenget,
kunnes minä pyhänä, jollainen en ollut koskaan ollut,
pyhänä vajosin rintaasi vasten,
kiitos sinun!
Ja, du weißt es, teure Seele,
Daß ich fern von dir mich quäle,
Liebe macht die Herzen krank,
Habe Dank.
Einst hielt ich, der Freiheit Zecher,
Hoch den Amethysten-Becher,
Und du segnetest den Trank,
Habe Dank.
Und beschworst darin die Bösen,
Bis ich, was ich nie gewesen,
Heilig, heilig an’s Herz dir sank,
Habe Dank!
san. xxx
suom. Kirsi Sarmanto
Tsaikovski: Metsämiehen laulu (xxx)
Siunaan teitä, metsät,
laaksot, niityt, vuoret, vedet,
siunaan vapautta
ja sinistä taivasta.
Ja sauvaani siunaan
ja tätä laihaa laukkuani
ja rannatonta aroa
ja auringon valoa ja yön pimeyttä.
Ja yksinäistä polkua,
jota pitkin minä köyhä kuljen,
ja jokaista niityn ruohonkortta
ja jokaista taivaan tähteä!
Oi, jospa voisin liittää koko elämäni,
koko sieluni sulauttaa teihin.
Oi, jospa voisin sulkea syleilyyni
teidät, viholliset, ystävät ja veljet,
ja koko luonnon,
ja koko luonnon syleilyyni sulkea!
PUUTTUU
san. ?
suom. Ulla Agopov
Musorgski: Kuoleman lauluja ja tansseja (xxx)
Kehtolaulu
Kehdossaan vaikertaa
Tuskainen lapsi,
Kynttilän valo,
Huoneessa hiipuu.
Yötä syleillen,
Kehtoa keinuttaen,
Äiti valvoo lastaan.
Aamunkoitossa kuin varkain,
Oveen kolkuttaa sydäntä kylmäävä Kuolema!
Äiti hätkähtää, ympärilleen katsahtaa.
"Älä säikähdä, ystäväni!
Kalpea aamu jo ulkona kajastaa.
Itkien, tuskaillen, rakastaen olet itsesi uuvuttanut.
Levähdä hetkinen, minä valvon lastasi.
Et saanut lastasi rauhoittumaan,
Anna minä tuuditan sen uneen".
"Hiljaa! Lapsi kääntyilee tuskissaan,
heittelehtii vuoteellaan,
Sydämeni särkyy sitä katsellessa!"
"Älähän nyt, kyllä minä hänet rauhoitan.
Uinuos lapsonen, tuuli-lullaa!
Posket kalpenevat, huohotus vaimenee...
Hiljaa, rauhoituhan nyt".
"Hyvä merkki: tuska laantuu,
Uinuos lapsonen, tuuli-lullaa"
"Pois täältä, kirottu!
Lapseni tukehtuu tuuditteluusi."
"Ei, tuuditan lapsen rauhaisaan uneen;
Nukkuos lapsi, tuuli-lullaa!"
"Sääli häntä, lopeta edes hetkeksi,
tuo kauhea laulusi!"
"Katso, hän nukahti tuuditteluuni.
Uinuos lapsonen, tuuli-lullaa!”
Serenadi
Nautinnon odotus, yön sini,
Kevään väräjävä hämärä ...
Kuuntelee, päätään kallistaa, riutuva tyttö,
Yön hiljaisuuden kuiskintaa.
Hehkuvia silmiä ei unikaan sulje,
Elämä kutsuu nautintoihinsa.
Vaan akkunan alla, sydänyön hiljaisuudessa,
Kuolema laulaa serenadia:
”Kahleissa pimeän, karun ja ahtaan kodin,
Nuoruutesi kuihtuu pois,
Minä, tuntematon ritari, taikavoimallani
Vapautan sinut.
Nouse ja katso itseäsi;
Läpikuultavat kasvosi loistavat kauneutta,
Posket rusottavat, vyötäröäsi palmikko
Kuin pilvi vyöttää;
Valppaiden silmiesi sini,
On taivasta ja tulta kirkkaampaa;
Hengityksesi on kuuma kuin keskipäivän paahde...
Olet vietellyt minut.
Serenadini saa sinut valtaansa,
Kuiskeesi kutsuu ritaria.
Hän tulee noutamaan lopullisen palkkionsa:
Hurman hetki koittaa.
Vartalosi hellä, huumaava kuiskeesi.
Oi, tukahdutan sinut hyväilyilläni;
Kuule lemmenlupauksiani...
Vaiti... Olet minun!
Ripaska
Metsä, pellot, tyhjiä on kaikki;
Viima vain vinkuu ja vaikeroi;
Tuntuu kuin yön pimeydessä,
Kalma jotakuta hautaan saattaa.
Ja katso. Niin se onkin!
Pimeydessä kuolema miestä syleilee, ja hyväilee;
Juoppolallin kanssa tanssii ripaskaa,
Korvaansa rallattaa lauluaan:
”Oi, miesraasu, äijä poloinen,
Humalikko, päissään, laahustat tietäsi;
Lumimyrsky hurja nousi ja viuhui,
Pellolta metsän pimentoon äijäpahasen ajoi.
Murhetta, tuskaa, puutetta kärsineenä,
Käy pitkäksesi, torkahda hetki, nukahda, miesparka.
Sinut, kyyhkyseni, lumella peittelen,
Ympärilläsi tanssin huiman tanssin.
Sijaa hankeen vuode, lumimyrsky, kaunoiseni!
Hei, aloita laulusi, rallatus, pakkasilma!
Laula koko yön kestävä laulu,
Joka juoppolallin syvään uneen tuudittaa.
Oi te metsät, taivaat ja pilvet,
Pimeys, tuuli ja ilmassa kieppuva lumi,
Hänet käärikää vaippaanne, lumiseen untuvaanne,
Kuin lapsi, te ukkoraasu peitelkää.
Nuku, ystäväni, onnekas miekkonen,
Suvi on saapunut, kukatkin kukkii!
Viljapellon yllä aurinko hymyää,
Sirpit viuhuvat;
Laulu raikaa, kyyhkyset ilmassa lentää…
Sotapäällikkö
Taistelun tuoksinassa, haarniskat välkkyvät,
Vaskiset aseet kalisevat,
Rykmentit ryhmittyvät, hevoset laukkaavat,
Ja joet verestä punaisina virtaavat.
Keskipäivän helteessä, miehet kamppailevat,
Aurinko kääntyy iltaan, taistelu senkun yltyy!
Kajossa iltaruskon, viholliset ottavat toisistaan mittaa
Yhä raivoisammin ja julmemmin!
Ja yö laskeutuu taistelutantereelle.
Pimeyteen hajoavat joukot ...
Kaikkialla hiljenee, vain voihke kuolevien
Kantautuu taivaisiin sumuisessa yössä.
Silloin kuun valaisemana, sotaratsullaan,
Luunsa valkoiset välkkyen.
Saapuu kuolema.
Hiljaa, voihkinaa ja rukouksia kuunnellen,
Ylpeää tyydytystä tuntien,
Kuin sotapäällikkö, hän taistelukentän
Katsastaa.
Hän nousee kukkulalle, luo katseen ympärilleen
Seisahtaa ja hymähtää...
Ja taistelutantereen yllä
Kaikuu ääni kohtalokas:
"Taisto on päättynyt! Olen voittanut!
Kaikki sotilaat minun edessäni nöyrtyivät.
Elämä riitautti, kuolema sovitti!
Nouskaa joukkojen katsastukseen, vainajat!
Paraatimarssiin esiin nyt käykää,
Joukkoni haluan näin katsastaa.
Maahan sen jälkeen luunne laskekaa,
Suloista on haudanlepoon uinahtaa!
Vuodet kulkee huomaamatta kulkuaan,
Teistä ei edes muistoa jäljelle jää.
Vaan minä en unohda! Joka yö
teitä juhlin keskiyön aikaan!
Tanssien raskain askelin, märkää maata
Tallon, jotteivat luunne haudan rauhaa
Ikinä jättää voisi,
Ikiaikoina maasta ylös nousta!”
Колыбельная
Стонет ребёнок... Свеча, нагорая,
Тускло мерцает кругом.
Целую ночь колыбельку качая,
Мать не забылася сном.Раным-ранёхонько в дверь осторожно
Смерть сердобольная стук!
Вздрогнула мать, оглянулась тревожно...
,,Полно пугаться, мой друг!
Бледное утро уж смотрит в окошко...
Плача, тоскуя, любля,
Ты утомилась, вздремни-ка немножко,
Я посижу за тебя.
Угомонить ты дитя не сумела.
Слаще тебя я спою.`` -
,,Тише! ребёнок мой мечется, бьётся,
Душу терзая мою!``
,,Ну, да со мною он скоро уймётся.
Баюшки, баю, баю.`` -
,,Щёчки бледнеют, слабеет дыханье...
Да замолчи-же, молю!`` -
,,Доброе знаменье, стихнет страданье,
Баюшки, баю, баю.``
,,Прочь ты, проклятая!
Лаской своею сгубишь ты радость мою!``
,,Нет, мирный сон я младенцу навею.
Баюшки, баю, баю.`` -
,,Сжалься, пожди допевать хоть мгновенье,
Страшную песню твою!``
,, Видишь, уснул он под тихое пенье.
Баюшки, баю, баю.``Серенада
Нега волшебная, ночь голубая,
Трепетный сумрак весны.
Внемлет, поникнув головкой, больная
Шопот ночной тишины.
Сон не смыкает блестящие очи,
Жизнь к наслажденью зовёт,
А под окошком в молчаньи полночи
Смерть серенаду поёт:
,,В мраке неволи суровой и тесной
Молодость вянет твоя;
Рыцарь неведомый, силой чудесной
Освобожу я тебя.
Встань, посмотри на себя: красотою
Лик твой прозрачный блестит,Щёки румяны, волнистой косоюСтан твой, как тучей обвит.Пристальных глаз голубое сиянье,Ярче небес и огня;Зноем полуденным веет дыханье...Ты обольстила меня.Слух твой пленился моей серенадой,Рыцаря шопот твой звал,Рыцарь пришёл за последней наградой:Час упоенья настал.Нежен твой стан, упоителен трепет...О, задушу я тебяВ крепких объятьях: любовный мой лепетСлушай!... молчи!... Ты моя!``
Трепак
Лес да поляны, безлюдье кругом.Вьюга и плачет и стонет,Чуется, будто во мраке ночном,Злая, кого-то хоронит;Глядь, так и есть! В темноте мужикаСмерть обнимает, ласкает,С пьяненьким пляшет вдвоём трепака,На ухо песнь напевает:Ой, мужичок, старичок убогой,Пьян напился, поплёлся дорогой,А мятель-то, ведьма, поднялась, взыграла.С поля в лес дремучий невзначай загнала.Горем, тоской да нуждой томимый,Ляг, прикорни, да усни, родимый!Я тебя, голубчик мой, снежком согрею,Вкруг тебя великую игру затею.Взбей-ка постель, ты мятель-лебёдка!Гей, начинай, запевай погодка!Сказку, да такую, чтоб всю ночь тянулась,Чтоб пьянчуге крепко под неё заснулось!Ой, вы леса, небеса, да тучи,Темь, ветерок, да снежок летучий!Свейтесь пеленою, снежной, пуховою;Ею, как младенца, старичка прикрою...Спи, мой дружок, мужичок счастливый,Лето пришло, расцвело!Над нивой солнышко смеётся да серпы гляют,Песенка несётся, голубки летают...
Полководец
Грохочет битва, блешут брони,Орудья жадные ревут,Бегут полки, несутся кониИ реки красные текут.Пылает полдень, люди бьются;Склонилось солнце, бой сильней;Закат бледнеет, но дерутсяВраги все яростней и злей.И пала ночь на поле брани.Дружины в мраке разошлись...Всё стихло, и в ночном туманеСтенанья к небу поднялись.Тогда, озарена луною,На боевом своём коне,Костей сверкая белизною,Явилась смерть; и в тишине,Внимая вопли и молитвы,Довольства гордого полна,Как полководец место битвыКругом объехала она.На холм поднявшись, оглянулась,Остановилась, улыбнулась...И над равниной боевойРаздался голос роковой:,,Кончена битва! я всех победила!Все предо мной вы смирились, бойцы!Жизнь вас поссорила, я помирила!Дружно вставайте на смотр, мертвецы!Маршем торжественным мимо пройдите,Войско моё я хочу сосчитать;В землю потом свои кости сложите,Сладко от жизни в земле отдыхать!Годы незримо пройдут за годами,В людях исчезнет и память о вас.Я не забуду и громко над вамиПир буду править в полуночный час!Пляской тяжёлою землю сыруюЯ притопчу, чтобы сень гробовуюКости покинуть вовек не могли,Чтоб никогда вам не встать из земли!`