12.6. Lauluja elämän rajalla / Sanat
Sibelius: Illalle (1898)
san. August Valdemar Koskimies
Oi, terve! tumma, vieno tähtiilta,
Sun haaveelista hartauttas’ lemmin
Ja suortuvaisi yötä sorjaa hemmin,
Mi hulmuaapi kulmais’ kuulamilta.
Kun oisit, ilta, oi, se tenhosilta,
Mi sielun multa siirtäis’ lentoisammin
Pois aatteen maille itse kun ma emmin,
Ja siip’ ei kanna aineen kahlehilta!
Ja itse oisin miekkoinen se päivä,
Mi uu puneena saisin luokses’ liitää,
Kun tauonnut on työ ja puuha räivä,
Kun mustasiipi yö jo silmään siitää
Ja laaksot, vuoret verhoo harmaa häivä
Oi, ilta armas, silloin luokses kiitää!
san. Ernst Josephson
suom. toimitus
Sibelius: Svarta rosor (1899)
”Kerro minulle, miksi olet tänään niin surullinen,
Sinä, joka olet aina niin iloinen ja onnellinen?”
Ja minä en ole yhtä surullinen tänään
Kuin silloin, kun luulin sinua iloiseksi ja riemukkaaksi;
Sillä surulla on yön mustat ruusut.
Sydämessäni kasvaa
ruusupuu, joka ei koskaan jätä minua rauhaan.
Ja varsiin se istuu piikki piikiltä,
Ja se on minulle jatkuva surun ja loukkauksen lähde; sillä surussa on ruusuja, jotka ovat yön mustia.
Mutta ruusuista se on kokonainen jalokivi,
Valkoinen kuin kuolema,
Ja punainen kuin veri.
Se kasvaa ja kasvaa.
Minä luulen, että minä kuolen,
Sydänpuun juurissa se nykii ja sykkii;
Sillä surulla on yömustat ruusut.
“Säg hvarför är du
så ledsen i dag,
Du, som alltid är
så lustig och glad?"
Och inte är jag
mera ledsen i dag
Än när jag tyckes
dig lustig och glad;
Ty sorgen har nattsvarta rosor.
I mitt hjerta der växer ett rosendeträd
Som aldrig nånsin vill
lemna mig fred.
Och på stjelkarne sitter
det tagg vid tagg,
Och det vållar mig ständigt sveda och agg;
Ty sorgen har nattsvarta rosor.
Men af rosor blir det
en hel klenod,
Än hvita som döden,
än röda som blod.
Det växer och växer.
Jag tror jag förgår,
I hjertträdets rötter det rycker och slår;
Ty sorgen har nattsvarta rosor.
Sibelius: Flickan kom ifrån sin älsklings möte (1901)
san. J.L. Runeberg
suom. toimitus
Tyttö tuli rakastajansa luota,
tuli punaisin käsin.
Äiti kysyi: “Miksi kätesi ovat punaiset, tyttö?”
Tyttö vastasi:
”Olen nyppinyt ruusuja ja pistänyt käteni piikkeihin.”
Taas tyttö tuli rakastajansa luota, tuli punaisin huulin.
Äiti kysyi: “Miksi huulesi ovat punaiset, tyttö?”
Tyttö sanoi: ”Olen syönyt vadelmia ja maalannut huuleni mehulla.”
Taas tyttö tuli rakastajansa luota, tuli kalpein poskin.
Äiti kysyi:
“Miksi poskesi ovat kalpeat, tyttö?”
Tyttö sanoi: ”Säästä hauta, oi äiti!
Piilota minut sinne ja laita ristin päälle
ja kaiverra risti, niin kuin minä sanon:
Kerran tyttö tuli kotiin punaisin käsin, sillä
ne punastuivat hänen rakastajansa käsien välissä.
Kerran hän tuli kotiin punaisin huulin, sillä
ne punoittivat hänen rakastajansa huulten alla.
Viimeiseksi hän tuli kotiin kalpein poskin, sillä
ne olivat kalpeat rakastajansa uskottomuuden takia.”
Flickan kom ifrån sin älsklings möte, kom med röda händer. Modern sade:
"Varav rodna dina händer, flicka?"
Flickan sade: "Jag har plockat rosor och på törnen stungit mina händer."
Åter kom hon från sin älsklings möte, kom med röda läppar. Modern sade: "Varav rodna dina läppar, flicka?"
Flickan sade: "Jag har ätit hallon och med saften målat mina läppar."
Åter kom hon från sin älsklings möte, kom med bleka kinder. Modern sade:
"Varav blekna dina kinder, flicka?"
Flickan sade: "Red en grav, o moder!
Göm mig där och ställ ett kors däröver,
och på korset rista, som jag säger:
En gång kom hon hem med röda händer,
ty de rodnat mellan älskarns händer.
En gång kom hon hem med röda läppar,
ty de rodnat under älskarns läppar.
Senast kom hon hem med bleka kinder,
ty de bleknat genom älskarns otro."
Sibelius: Sydämeni laulu (1898)
san. Aleksis Kivi
Tuonen lehto, öinen lehto
Siell’ on hieno hietakehto
Sinnepä lapseni saatan
Siell’ on lapsen lysti olla
Tuonen herran vainiolla
Kaitsea Tuonelan karjaa
Siell’ on lapsen lysti olla
Illan tullen tuuditella
Helmassa Tuonelan immen
Onpa kullan lysti olla
Kultakehdoss’ kellahdella
Kuullella kehrääjälintuu
Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita
Kaukana kavala maailma
san. Josef Julius Wecksell
suom. toimitus
Sibelius: Var det en dröm (1902)
Oliko se unta, että minä olisin sydämesi ystävä?
Muistan sen kuin
hiljaisen laulun, kun jousi
vielä värisee.
Muistan ohdakkeellisen ruusun, jonka annoit, katseen niin ujon ja hellän; muistan erokyyneleen, joka loisti. Oliko kaikki, oliko kaikki unta?
Unta kuin päivänkakkaran elämä niin lyhyt kevään vihreällä niityllä, jonka loisto nopeasti katoaa uusien kukkien vuoksi.
Mutta monena yönä kuulen äänen katkerien kyynelten virrassa: kätke sen muisto syvälle rintaasi, se oli paras unelmasi!
Var det en dröm, att ljuvt en gång jag var ditt hjärtas vän? Jag minns det som en tystnad sång, då strängen darrar än.
Jag minns en törnros av dig skänkt, en blick så blyg och öm; jag minns en avskedstår, som blänkt.
Var allt, var allt en dröm?
En dröm lik sippans liv så kort uti en vårgrön ängd,
vars fägring hastigt vissnar bort för nya blommors mängd.
Men mången natt jag hör en röst vid bittra tårars ström:
göm djupt dess minne i ditt bröst, det var din bästa dröm!
san. J.L. Runeberg
suom. toimitus
Sibelius: Den första kyssen (1915)
Hopeapilven reunalla istui iltatähti,
metsikön hämärästä kysyi tiira häneltä:
Kerro minulle, iltatähti, mitä taivaassa ajatellaan,
kun ensimmäinen suudelma annetaan rakastajalle?
Ja taivaan ujo tytär kuuli vastauksen:
Maahan enkelivalo katsoo
ja näkee oman autuutensa heijastuvan;
vain kuolema kääntää katseensa pois
– ja itkee.
På silvermolnets kant satt aftonstjärnan,
Från lundens skymning frågte henne tärnan:
Säg, aftonstjärna, vad i himlen tänkes,
När första kyssen åt en älskling skänkes?
Och himlens blyga dotter hördes svara:
På jorden blickar ljusets änglaskara,
Och ser sin egen sällhet speglad åter;
Blott döden vänder ögat bort -- och gråter.
Kuula: Kesäyö kirkkomaalla (1907)
san. V.A. Koskenniemi
Omaa kirkkauttansa kummeksuin
Kesäyöhyt maille laskeuupi
Syviin aatoksiinsa unehtuin
Puiset ristit yössä uneksuupi
Elon onni, lempi, ystävyys
Soi tänne kuin kaiku laulun lauhan
Kaartuu ikihyvä ijäisyys
Yli sydämeni suuren rauhan
Täälä jossain lähelläni lienet
-- tunnen ohitse sun kulkeneesi --
Sa ken kerran uneksijan vienet
Rauhan kotiin, pyhään kirkkauteesi
Kuula: Epilogi (1907)
san. V.A. Koskenniemi
Katso, sun rintasi rauhassa
mennehet kevähät nukkuu
Katso, sun rakkahat riemus
ja tuskas on poissa
Viileä onni sun ohimoillasi asuu,
syysöiden onni
Katso, on ylitse suvisten kenttäis
kuolema käynyt
Poissa on valoisat yöt
ja tähkät on viikate vienyt
Ylitse aavojen kenttäin katsovat
illoin viluiset tähdet
Kuule, kuin askeltes alla
nyt kaikaa kumea tanner!
Syvällä, povessa maan,
yön kohdussa elämä uinuu
Uutehen onneen, uutehen suvehen
nousee ijäinen nuoruus
san. Otto Julius Bierbaum
suom. Timo Riihonen
Strauss: Im Spätboot (1906)
Veneen penkki olkoon tyynyni.
Vihdoin kuuma otsani viilenee.
Oi kuinka makoisasti kylmenee sydämeni.
Oi kuinka pehmoisasti ilo ja tuska vaikenevat.
Yläpuolellani taivaalla piipun musta savu
kieppuu tuulessa.
Aika-ajoin pysähtyy
vene pieniin satamiin:
Lyhdyn heikossa valossa vain varjo astuu ulos
muttei kukaan nouse kyytiin.
Vain ruorimies valvoo ja seisoo,
Vain tuuli, joka hiuksiani liikuttaa.
Kipu ja riemu lempeästi kuolevat.
Uinuvaa kuljettaa tumma vene.
Aus der Schiffsbank mach ich meinen Pfühl.
Endlich wird die heiße Stirne kühl!
O wie suß erkaltet mir das Herz!
O wie weich verstummen Lust und Schmerz!
Über mir des Rohres schwarzer Rauch
Wiegt und biegt sich in des Windes Hauch.
Hüben hier und drüben wieder dort
Hält das Boot an manchem kleinen Port:
Bei der Schiffslaterne kargem Schein
Steigt ein Schatten aus und niemand ein.
Nur der Steurer noch, der wacht und steht!
Nur der Wind, der mir im Haare weht!
Schmerz und Lust erleiden sanften Tod.
Einen Schlummrer trägt das dunkle Boot.
san.John Henry Mackay
suom. Niina Impiwaara
Strauss: Heimliche / Aufforderung (1894)
Nouse, nosta säkenöivä
pikari huulillesi,
ja juo iloisella aterialla
sydämesi terveeksi.
Ja kun nostat sitä,
nyökkää salaa minulle,
silloin hymyilen ja juon hiljaa,
kuten sinäkin...
Ja hiljaa, kuten minäkin,
katsele humalaisten
suupalttien joukkoa – älä halveksi heitä
liian ankarasti.
Ei, nosta viinillä täytetty
kimaltava pikari,
ja anna heidän olla onnellisia
meluisalla aterialla.
Kun olet nauttinut aterian,
sammuttanut janosi,
sitten lähde meluisan
seurueen iloisesta juhlasta,
Ja kulje ulos puutarhaan,
ruusupensaan luo,
siellä minä odotan sinua
kuten aina ennenkin,
Ja vaivun rinnallesi,
kuten toivot,
ja juon suudelmiasi,
kuten niin usein ennenkin,
Ja punon hiuksiisi
ruusujen loiston.
Oi saavu, sinä ihana,
kaivattu yö!
Auf, hebe die funkelnde Schale
empor zum Mund,
Und trinke beim Freudenmahle
dein Herz gesund.
Und wenn du sie hebst,
so winke mir heimlich zu,
Dann lächle ich, und dann trinke
ich still wie du ...
Und still gleich mir betrachte
um uns das Heer
Der trunknen Schwätzer—verachte
sie nicht zu sehr.
Nein, hebe die blinkende Schale,
gefüllt mit Wein,
Und laß beim lärmenden Mahle
sie glücklich sein.
Doch hast du das Mahl genossen,
den Durst gestillt,
Dann verlasse der lauten Genossen
festfreudiges Bild,
Und wandle hinaus in den Garten zum Rosenstrauch,—
Dort will ich dich dann erwarten nach altem Brauch,
Und will an die Brust dir sinken eh’ du’s gehofft,
Und deine Küsse trinken,
wie ehmals oft,
Und flechten in deine Haare der Rose Pracht—
O komm, du wunderbare,
ersehnte Nacht!
san. Heinrich Heine
suom. Timo Riihonen
Strauss: Herr Lenz (1912)
Herra Kevät hyppelee tänään kaupungin halki
sinisissä housuissaan.
Ja kellä kaksi nuorta jalkaa on,
hyppelee iloisesti, hyppelee auringosta kylläisenä
ja nauttien.
Tuolla hän on, kiertää mukulakivitalon,
taskut täynnä lahjoja,
kädet työntyvät häntä kohti,
kaikki haluavat kukkakimpun,
hei, rakkaalleen.
Minäkin haen rakkaani pois
lasien ja kulhojen luota.
Nyt hatut pois. Me juoksemme torin yli:
Herra Kevät, rakkaani rintapieleen
keltainen kevätesikko.
Herr Lenz springt heute durch die Stadt
In einer blauen Hose.
Und wer zwei junge Beine hat,
Springt säftefroh, springt sonnensatt
Und kauft sich bei ihm Lose.
Dort biegt er um das Giebelhaus,
Die Taschen voller Gaben,
Da strecken sich die Hände aus,
Ein jeder möchte einen Strauß,
[Fürs liebe]1 Mädel haben.
Ich hole mir auch einen Schatz
Hinweg von Glas und Schüssel.
Hut auf! Wir rennen übern Platz:
Herr Lenz, für ihren Busenlatz
[Ein']2 gelben Himmelsschlüssel!
san. John Henry Mackay
suom. Niina Impiwaara
Strauss: Morgen (1894)
Ja huomenna aurinko jälleen paistaa
ja sillä tiellä, jota minä kuljen,
me onnelliset olemme jälleen yhdessä
keskellä tätä aurinkoa hengittävää maailmaa...
Ja sille rannalle, laajalle, pilvensiniselle,
laskeudumme hiljaa ja hitaasti,
vaieten katsomme toisiamme silmiin
ja yllemme vaipuu onnen sanaton hiljaisuus…
Und morgen wird die Sonne wieder scheinen
Und auf dem Wege, den ich gehen werde,
Wird uns, die Glücklichen, sie wieder einen
Inmitten dieser sonnenatmenden Erde...
Und zu dem Strand, dem weiten, wogenblauen,
Werden wir still und langsam niedersteigen,
Stumm werden wir uns in die Augen schauen,
Und auf uns sinkt des Glückes stummes Schweigen...
san. Hermann von Gilm
suom. Marjo Heiskanen
Strauss: Zueignung (1885)
Niin, tiedät kyllä, kallis sielu,
että kidun kaukana sinusta,
rakkaus sairastuttaa sydämeni,
kiitos sinun!
Kerran kohotin korkealle ametistipikarin,
minä, vapauden juomari,
ja sinä siunasit juomani,
kiitos sinun!
Ja manasit pois sen pahat henget,
kunnes minä pyhänä, jollainen en ollut koskaan ollut,
pyhänä vajosin rintaasi vasten,
kiitos sinun!
Ja, du weißt es, teure Seele,
Daß ich fern von dir mich quäle,
Liebe macht die Herzen krank,
Habe Dank.
Einst hielt ich, der Freiheit Zecher,
Hoch den Amethysten-Becher,
Und du segnetest den Trank,
Habe Dank.
Und beschworst darin die Bösen,
Bis ich, was ich nie gewesen,
Heilig, heilig an’s Herz dir sank,
Habe Dank!
Tsaikovski: Metsämiehen laulu (1881)
san. Aleksei Tolstoi
suom. toimitus
Siunausta teille, metsät,
laaksot, pellot, vuoret, vedet,
siunaan teitä vapaudella
ja sinisellä taivaalla!
Siunaan sauvaani,
ja tätä laukkuparkaa,
siunaan aroa laidunmaata,
ja auringonpaistetta ja yön pimeyttä!
Ja yksinäistä polkua,
jossa minä, kerjäläinen, kuljen,
ja pellon jokaista varretonta peltoa, ja jokaista tähteä taivaalla!
Voi, jos voisin liittää koko elämäni,
voisin sulauttaa koko sieluni teihin,
Voi, jos voisin syleillä teitä, vihollisia, ystäviä ja veljiä,
Ja koko luonnon syliini sulkea!
Blagoslovljaju vas, lesa,
doliny, nivy, gory, vody,
Blagoslovljaju ja svobodu
i golubyje nebesa!
I posoh moi blagoslovljaju,
i etu bednuju sumu,
I step ot kraju i do kraju,
i solntsa svet, i notshi tmu!
I odinokuju tropinku,
po kojei, nishtshii, ja idu,
I v pole kazhduju bylinku,
i v nebe kazhduju zvezdu!
O, jesli b mog vsju zhizn smeshat ja,
Vsju dushu vmeste s vami slit,
O, jesli b mog v moi objatja
ja vas, vragi, druzja, i bratja,
I vsju prirodu v moi objatja zakljutshit!
Musorgski: Kuoleman lauluja ja tansseja (1875)
san. Arseni Golenishtshev-Kutuzov
suom. Ulla Agopov
Kehtolaulu
Kehdossaan vaikertaa
Tuskainen lapsi,
Kynttilän valo,
Huoneessa hiipuu.
Yötä syleillen,
Kehtoa keinuttaen,
Äiti valvoo lastaan.
Aamunkoitossa kuin varkain,
Oveen kolkuttaa sydäntä kylmäävä Kuolema!
Äiti hätkähtää, ympärilleen katsahtaa.
"Älä säikähdä, ystäväni!
Kalpea aamu jo ulkona kajastaa.
Itkien, tuskaillen, rakastaen olet itsesi uuvuttanut.
Levähdä hetkinen, minä valvon lastasi.
Et saanut lastasi rauhoittumaan,
Anna minä tuuditan sen uneen".
"Hiljaa! Lapsi kääntyilee tuskissaan,
heittelehtii vuoteellaan,
Sydämeni särkyy sitä katsellessa!"
"Älähän nyt, kyllä minä hänet rauhoitan.
Uinuos lapsonen, tuuli-lullaa!
Posket kalpenevat, huohotus vaimenee...
Hiljaa, rauhoituhan nyt".
"Hyvä merkki: tuska laantuu,
Uinuos lapsonen, tuuli-lullaa"
"Pois täältä, kirottu!
Lapseni tukehtuu tuuditteluusi."
"Ei, tuuditan lapsen rauhaisaan uneen;
Nukkuos lapsi, tuuli-lullaa!"
"Sääli häntä, lopeta edes hetkeksi,
tuo kauhea laulusi!"
"Katso, hän nukahti tuuditteluuni.
Uinuos lapsonen, tuuli-lullaa!”
Serenadi
Nautinnon odotus, yön sini,
Kevään väräjävä hämärä ...
Kuuntelee, päätään kallistaa, riutuva tyttö,
Yön hiljaisuuden kuiskintaa.
Hehkuvia silmiä ei unikaan sulje,
Elämä kutsuu nautintoihinsa.
Vaan akkunan alla, sydänyön hiljaisuudessa,
Kuolema laulaa serenadia:
”Kahleissa pimeän, karun ja ahtaan kodin,
Nuoruutesi kuihtuu pois,
Minä, tuntematon ritari, taikavoimallani
Vapautan sinut.
Nouse ja katso itseäsi;
Läpikuultavat kasvosi loistavat kauneutta,
Posket rusottavat, vyötäröäsi palmikko
Kuin pilvi vyöttää;
Valppaiden silmiesi sini,
On taivasta ja tulta kirkkaampaa;
Hengityksesi on kuuma kuin keskipäivän paahde...
Olet vietellyt minut.
Serenadini saa sinut valtaansa,
Kuiskeesi kutsuu ritaria.
Hän tulee noutamaan lopullisen palkkionsa:
Hurman hetki koittaa.
Vartalosi hellä, huumaava kuiskeesi.
Oi, tukahdutan sinut hyväilyilläni;
Kuule lemmenlupauksiani...
Vaiti... Olet minun!
Ripaska
Metsä, pellot, tyhjiä on kaikki;
Viima vain vinkuu ja vaikeroi;
Tuntuu kuin yön pimeydessä,
Kalma jotakuta hautaan saattaa.
Ja katso. Niin se onkin!
Pimeydessä kuolema miestä syleilee, ja hyväilee;
Juoppolallin kanssa tanssii ripaskaa,
Korvaansa rallattaa lauluaan:
”Oi, miesraasu, äijä poloinen,
Humalikko, päissään, laahustat tietäsi;
Lumimyrsky hurja nousi ja viuhui,
Pellolta metsän pimentoon äijäpahasen ajoi.
Murhetta, tuskaa, puutetta kärsineenä,
Käy pitkäksesi, torkahda hetki, nukahda, miesparka.
Sinut, kyyhkyseni, lumella peittelen,
Ympärilläsi tanssin huiman tanssin.
Sijaa hankeen vuode, lumimyrsky, kaunoiseni!
Hei, aloita laulusi, rallatus, pakkasilma!
Laula koko yön kestävä laulu,
Joka juoppolallin syvään uneen tuudittaa.
Oi te metsät, taivaat ja pilvet,
Pimeys, tuuli ja ilmassa kieppuva lumi,
Hänet käärikää vaippaanne, lumiseen untuvaanne,
Kuin lapsi, te ukkoraasu peitelkää.
Nuku, ystäväni, onnekas miekkonen,
Suvi on saapunut, kukatkin kukkii!
Viljapellon yllä aurinko hymyää,
Sirpit viuhuvat;
Laulu raikaa, kyyhkyset ilmassa lentää…
Sotapäällikkö
Taistelun tuoksinassa, haarniskat välkkyvät,
Vaskiset aseet kalisevat,
Rykmentit ryhmittyvät, hevoset laukkaavat,
Ja joet verestä punaisina virtaavat.
Keskipäivän helteessä, miehet kamppailevat,
Aurinko kääntyy iltaan, taistelu senkun yltyy!
Kajossa iltaruskon, viholliset ottavat toisistaan mittaa
Yhä raivoisammin ja julmemmin!
Ja yö laskeutuu taistelutantereelle.
Pimeyteen hajoavat joukot ...
Kaikkialla hiljenee, vain voihke kuolevien
Kantautuu taivaisiin sumuisessa yössä.
Silloin kuun valaisemana, sotaratsullaan,
Luunsa valkoiset välkkyen.
Saapuu kuolema.
Hiljaa, voihkinaa ja rukouksia kuunnellen,
Ylpeää tyydytystä tuntien,
Kuin sotapäällikkö, hän taistelukentän
Katsastaa.
Hän nousee kukkulalle, luo katseen ympärilleen
Seisahtaa ja hymähtää...
Ja taistelutantereen yllä
Kaikuu ääni kohtalokas:
"Taisto on päättynyt! Olen voittanut!
Kaikki sotilaat minun edessäni nöyrtyivät.
Elämä riitautti, kuolema sovitti!
Nouskaa joukkojen katsastukseen, vainajat!
Paraatimarssiin esiin nyt käykää,
Joukkoni haluan näin katsastaa.
Maahan sen jälkeen luunne laskekaa,
Suloista on haudanlepoon uinahtaa!
Vuodet kulkee huomaamatta kulkuaan,
Teistä ei edes muistoa jäljelle jää.
Vaan minä en unohda! Joka yö
teitä juhlin keskiyön aikaan!
Tanssien raskain askelin, märkää maata
Tallon, jotteivat luunne haudan rauhaa
Ikinä jättää voisi,
Ikiaikoina maasta ylös nousta!”
Kolybel’naja
Stonet rebjonok,
Svetša, nagaraja,
Tusklo mertsaet krugom.
Tseluja notš,
Кolybel’ku kachaja,
Мat’ ne zabylasja snom.
Ranim ranehon’ko v dver’,
Ostorožno, cmert’, serdobol’naja stuk!
Vzdrognula mat’, ogljadela trevožno.
"Polno pugat’sja, moj drug!
Blednoe utro už smotrit v okoško.
Platša, toskuja, ljubja, Ty utomilas’.
Vzdremni-ka nemnožko, ja posižu za tebja.
Ugomonit’ ty ditja ne sumela,
Slaštše tebja ja spoju".
"Tiše! Rebjonok moj metšetsja, b’jotsja,
Dušu derzaet moju!"
"Nu, da so mnoju on skoro ujmetsja.
Bajuški, baju, baju!"
"Štšjotški blednejut, slabeet dyhan’e...
Da zamoltši že, molju".
"Dobroe znamen’e: stihnet stradan’e,
Bajuški, baju, baju!"
"Protš’, ty, prokljataja!
Laskoj svoeju gubish’ ty radost’ moju."
"Net, mirnyj son ja mladentsu naveju;
Bajuški, baju, baju!"
"Sžal’sja, pozhdi dopevat’,
Hot’ mgnoven’e,
Strashnuju pesnju tvoju!"
"Vidiš’, usnul on pod tihoe pen’e.
Bajuški, baju, baju!"
Serenada
Nega volshebnaja, noch’ golubaja,
Trepetnyj sumrak vesny...
Vnemlet, poniknuv golovkoj, bol’naja,
Shopot nochnoj tishiny.
Son ne smykaet blestjashchie ochi,
Zhizn’ k naslazhden’ju zovet.
A pod okoshkom, v molchan’i polnochi,
Smert’ serenadu poet:
V mrake nevoli, surovoj i tesnoj,
Мolodost’, vjanet tvoja,
Rytsar’ nevedomyj, siloj chudesnoj
Osvobozhu ja tebja.
Vstan’, posmotri na sebja;
Кrasotoju lik tvoj prozrachnyj blestit,
Shchëki rumjany, volnistoj kosoju,
Stan tvoj kak tuchej obvit;
Pristal’nyh glaz goluboe sijan’e,
Jarche nebes i ognja;
Znoem poludennym vejet dyhan’e...
Ty obol’stila menja.
Sluh tvoj plenilsja moej serenadoj,
Rytsarja shopot tvoj zval.
Rytsar’ prishel za poslednej nagradoj:
Chas upoen’ja nastal.
Nezhen tvoj stan, upoitelen trepet.
O, zadushu ja tebja v krepkih objat’jah;
Ljubovnyj moj lepet slushaj...
Мolchi... Ty moja!
Trepak
Les, da poljany, bezljud’e krugom;
V’juga i platshet i stonet;
Tšhuetsja, budto vo mrake nochnom,
Zlaja kogo-to horonit.
Gljad’. Tak i est’!
V temnote muzhika smert’ obnimaet, laskaet;
S p’janen’kim pljashet vdvoem trepaka,
Nauho pesn’ napevaet:
Oh, muzhichok, starichok, ubogoj,
P’jan, napilsja, poplelsja dorogoj;
A mjatel’ to, ved’ma, podnjalas’, vzygrala,
S polja v les dremuchij nevznachaj zagnala.
Gorem, toskoj, da nuzhdoj tomimyj,
Ljag, prikorni da usni, rodimyj.
Ja tebja, golubchik moj, snezhkom sogreju,
Vkrug tebja velikuju igru zatenju.
Vzbej-ka postel’, ty mjatel’, lebedka!
Gej, nachinaj, zapevaj, pogodka!
Skazku, da takuju, chtoby vsju noch’ tjanulas’,
Chtoby p’janchuge krepko pod nee zasnulos’.
Oj, vy lesa, nebesa, da tuchi,
Tem’, veterok, da snezhok letuchij,
Svejtes’ pelenoju, Snezhnoj puhovoju,
Eju, kak mladentsa, Starichka prikroju.
Spi, moj druzhok, muzhichok schastlivyj,
Leto prishlo, rastsvelo!
Nad nivoj solnyshko smeetsja,
Da serpy guljajut;
Pesenka nesetsja, golubki letajut...
Polkovodets
Grohotšhet bitva, bleštšut broni,
Orud’ja mednye revut,
Begut polki, nesutsja koni
I reki krasnye tekut.
Pylaet polden’, ljudi b’jutsja,
Sklonilos’ solntse, boj sil’nej!
Zakat bledneet, no derutsja vragi
Vse jarostnej i zlej!
I pala noč’ na pole brani.
Druzhiny v mrake razoshlis’...
Vse stihlo, i v nočnom tumane
Stenan’ja k nebu podnjalis’.
Togda, ozarena lunoju, na boevom svoem kone,
Кostej sverkaja beliznoju.
Javilas’ smert’.
I v tishine, Vnimaja vopli i molitvy,
Dovol’stva gordogo polna,
Кak polkovodets, mesto bitvy
Кrugom obehala ona.
Na holm podnjalas’, ogljanulas’,
Ostanovilas’, ulybnulas’...
I nad ravninoj boevoj
Pronessja golos rokovoj:
"Кonchena bitva! Ja vseh pobedila!
Vse predo mnoj vy smirilis’ bojtsy.
Zhizn’ vas possorila, ja pomirila!
Druzhno vstavajte na smotr, mertvetsy!
Мarshem torzhestvennym mimo projdite,
Vojsko moe ja hoču sosčitat’.
V zemlju, potom, svoi kosti slozhite,
Sladko ot zhizni v zemle otdyhat’!
Gody nezrimo projdut za godami,
V ljudjah isčeznet i pamjat’ o vas.
Ja ne zabudu! I gromko vami
Pir budu pravit’ v polunočnyj čas!
Pljaskoj, tjazheloju, zemlju syruju
Ja pritopču, čtoby sen’ grobovuju
Кosti pokinut’ vo vek ne mogli,
Chtob nikogda vam ne vstat’ iz zemli!"