14.8. Talvinen matka / Laulujen sanat
Franz Schubert: Winterreise op. 89 D 911
Suomennokset: Lotta Emanuelsson
Puhelimella luettaessa näyttö kannattaa kääntää sivuttain eli vaakatasoon. Tällöin sanat rivittyvät oikein.
Gute Nacht op. 89 nro 1 – Hyvää yötä
Outona tänne saavuin,
outona lähdenkin.
Toukokuu minua helli
monin kukkasin.
Puhui tyttö lemmestä,
äitinsä aviostakin –
vaan nyt on maailma niin synkkä,
tie lumeen verhoutuu.
Lähtöni hetkeä
en saata valita,
yksin on löydettävä tieni
tässä pimeydessä.
Kuun luoma varjo
seuranani vaeltaa,
ja valkeilta kentiltä
riistan jälkiä etsin.
Miksi täällä viipyisin,
kunnes minut häädetään pois?
Ulvokoot vauhkot koirat
isäntänsä talon luona!
Lempi tahtoo vaeltaa –
niin on Luoja säätänyt –
toiselta toiselle.
Armas lemmittyni, hyvää yötä!
En tohdi untasi häiritä,
sääli rikkoa rauhaasi,
et edes kuule askeleitani,
hiljaa, hiljaa oven suljen!
Lähtiessäni kirjoitan
veräjääsi ”hyvää yötä”,
jotta siitä näkisit
että sinua ajattelin.
Fremd bin ich eingezogen,
fremd zieh’ ich wieder aus.
Der Mai war mir gewogen
mit manchem Blumenstrauß.
Das Mädchen sprach von Liebe,
die Mutter gar von Eh’, –
nun ist die Welt so trübe,
der Weg gehüllt in Schnee.
Ich kann zu meiner Reisen
nicht wählen mit der Zeit,
muß selbst den Weg mir weisen
in dieser Dunkelheit.
Es zieht ein Mondenschatten
als mein Gefährte mit,
und auf den weißen Matten
such’ ich des Wildes Tritt.
Was soll ich länger weilen,
daß man mich trieb hinaus?
Laß irre Hunde heulen
vor ihres Herren Haus;
die Liebe liebt das Wandern –
Gott hat sie so gemacht –
von einem zu dem andern.
Fein Liebchen, gute Nacht!
Will dich im Traum nicht stören,
wär schad’ um deine Ruh’,
sollst meinen Tritt nicht hören, –
sacht, sacht die Türe zu!
[Schreib’ im Vorübergehen
ans Tor dir: Gute Nacht],
damit du mögest sehen
an dich hab’ ich gedacht.
Die Wetterfahne op. 89 nro 2 – Tuuliviiri
Der Wind spielt mit der Wetterfahne
auf meines schönen Liebchens Haus.
Da dacht ich schon in meinem Wahne,
sie pfiff den armen Flüchtling aus.
Er hätt’ es eher bemerken sollen,
des Hauses aufgestecktes Schild,
so hätt’ er nimmer suchen wollen
im Haus ein treues Frauenbild.
Der Wind spielt drinnen mit dem Herzen
wie auf dem Dach, nur nicht so laut.
Was fragen sie nach meinen Schmerzen
ihr Kind ist eine reiche Braut.
Tuuli viirillä leikkii
ihanan armaani talon katolla.
Jo houreissani kuvittelin
sen pololle pakenijalle viheltävän.
Olisipa jo aiemmin nähnyt
talon nimikilven,
ei olisi hän konsaan sieltä etsinyt
uskollista neitoa.
Tuuli sydämillä leikkii siellä
niin kuin katolla, hiljemmin vain.
Mitä huolisivat nuo tuskistani?
Rikas morsio on tyttärensä.
Gefrorne Tränen op. 89 nro 3 – Jäätyneet kyyneleet
Jäätyneet pisarat
poskiltani putoilevat:
enkö huomannut edes
itkeneeni?
Oi kyyneleet, kyyneleeni,
niinkö lienette haaleita,
että jääksi jähmetytte
kuin viileä aamukaste?
Ja kuitenkin virtaatte
hehkuvan kuuman rinnan lähteestä,
kuin tahtoisitte sulattaa
kaikki talven jäät!
Gefrorne Tropfen fallen
von meinen Wangen ab:
Ob es mir denn entgangen,
daß ich geweinet hab’?
Ei Tränen, meine Tränen,
und seid ihr gar so lau.
Daß ihr erstarrt zu Eise,
wie kühler Morgentau?
[Und] dringt doch aus der Quelle
der Brust so glühend heiß,
als wolltet ihr zerschmelzen
des ganzen Winters Eis!
Erstarrung op. 89 nro 4 – Kohme
Lumesta turhaan etsin
askeltensa jälkiä,
missä hän käsivarrellani
vihreitä ketoja käyskenteli.
Tahdon maata suudella,
lävistää jään ja lumen
kuumilla kyynelilläni,
kunnes maan pinnan näen.
Mistä löydän kukan,
mistä vihreän ruohon?
Kuolleet ovat kukkaset,
kalvenneelta nurmi näyttää.
Enkö siis muistoakaan
mukaani hänestä saa?
Kun vaimenevat tuskani,
kuka hänestä silloin kertoo?
Kuin kuollut on sydämeni,
jääkylmänä kuvansa siellä,
jos sulaisi sydämeni,
jo pakenisi kuvansakin!
Ich such’ im Schnee vergebens
nach ihrer Tritte Spur,
[wo sie an meinem Arme
durchstrich die grüne Flur].
Ich will den Boden küssen,
durchdringen Eis und Schnee
mit meinen heißen Tränen,
bis ich die Erde seh’.
Wo find’ ich eine Blüte,
wo find’ ich grünes Gras?
Die Blumen sind erstorben,
der Rasen sieht so blaß.
Soll denn kein Angedenken
ich nehmen mit von hier?
Wenn meine Schmerzen schweigen,
wer sagt mir dann von ihr?
Mein Herz ist wie erstorben,
kalt starrt ihr Bild darin;
schmilzt je das Herz mir wieder,
fließt auch [ihr] Bild dahin!
Der Lindenbaum op. 89 nro 5 – Lehmus
Kaivolla veräjän luona
kohoaa lehmuspuu:
sen varjossa useasti
suloisesti uneksin.
Sen kuoreen kaiversin
monet autuaat sanat;
niin ilossa kuin surussakin
se minut luoksensa kutsui.
Tänäänkin sen luokse jouduin
yösydännä kulkemaan,
niin pimeää kuin olikin,
silmäni suljin.
Ja sen oksat kahisivat
kuin minulle huutaen:
tule luokseni, ystävä, tänne,
täällä rauhasi löydät!
Kylmä viima puhalsi
suoraan kasvoihini,
hattukin päästä lensi,
vaan en kääntynyt takaisin.
Kauan sitten jo
tuolta seudulta loittonin,
yhä vain kahinan kuulen:
sieltä rauhan löytäisit!
Am Brunnen vor dem Tore,
da steht ein Lindenbaum;
ich träumt’ in seinem Schatten
so manchen süßen Traum.
Ich schnitt in seine Rinde
so manches liebe Wort;
es zog in Freud’ und Leide
zu ihm mich immer fort.
Ich mußt’ auch heute wandern
vorbei in tiefer Nacht,
da hab’ ich noch im Dunkeln
die Augen zugemacht.
Und seine Zweige rauschten,
als riefen sie mir zu:
”Komm her zu mir, Geselle,
hier find’st du deine Ruh’!”
Die kalten Winde bliesen
mir grad ins Angesicht,
der Hut flog mir vom Kopfe,
ich wendete mich nicht.
Nun bin ich manche Stunde
entfernt von jenem Ort,
und immer hör’ ich’s rauschen:
du fändest Ruhe dort!
Wasserflut op. 89 nro 6 – Tulva
Moni on kyynel silmistäni
lumelle pudonnut;
sen kylmät hiutaleet janoonsa
kuuman murheen juovat.
Kun versoo ruoho
lempeä tuuli puhaltaa tänne,
ja jää murtuu lohkareiksi
ja pehmeä lumi sulaa pois.
Lumi, sinä tunnet kaipuuni:
kerro, minne kulkusi käy?
Seuraa vain kyyneleitäni,
kohta puro sinut ottaa huomaansa.
Se vie sinut läpi kaupungin,
vilkkaita katuja pitkin, poikin:
jos kyynelteni hehkun tunnet,
siellä on lemmittyni talo.
Manche Trän’ aus meinen Augen
ist gefallen in den Schnee;
seine kalten Flocken saugen
durstig ein das heiße Weh.
Wenn die Gräser sprossen wollen
weht daher ein lauer Wind,
und das Eis zerspringt in Schollen,
und der weiche Schnee zerrinnt.
Schnee, du weißt von meinem Sehnen,
sag’ mir, wohin doch geht dein Lauf?
Folge nach nur meinen Tränen,
nimmt dich bald das Bächlein auf.
Wirst mit ihm die Stadt durchziehen,
munt’re Straßen ein und aus;
fühlst du meine Tränen glühen,
da ist meiner Liebsten Haus.
Auf dem Flusse op. 89 nro 7 – Joella
Sinä, joka niin iloisesti riensit,
sinä kirkas, raisu virta,
kuinka hiljaiseksi olet tullut,
et edes hyvästejä anna.
Kovalla, kohmeisella kuorella
olet itsesi peittänyt,
lepäät kylmänä, liikkumatta
hiekkaan jähmettyneenä.
Peitteeseesi koverran
terävällä kivellä
rakkaimpani nimen
ja hetken ja päivän:
ensi kohtaamisen päivän,
päivän, jona lähdin;
nimeä, lukuja ympäröi
katkonainen rengas.
Sydämeni, tässä purossako
nyt kuvasi tunnistat?
Sen kuoren allako
myös tempoen kuohuaa?
Der du so lustig rauschtest,
du heller, wilder Fluß,
wie still bist du geworden,
gibst keinen Scheidegruß.
Mit harter, starrer Rinde,
hast du dich überdeckt,
liegst kalt und unbeweglich
im Sande [ausgestreckt].
In deine Decke grab’ ich
mit einem spitzen Stein
den Namen meiner Liebsten
und Stund’ und Tag hinein:
Den Tag des ersten Grußes,
den Tag, an dem ich ging;
um Nam’ und Zahlen windet
sich ein zerbroch’ner Ring.
Mein Herz, in diesem Bache
erkennst du nun dein Bild?
Ob’s unter seiner Rinde
wohl auch so reißend schwillt?
Rückblick op. 89 nro 8 – Katse taaksepäin
Polttaa alla jalkojeni,
vaikka jäässä, lumessa tarvon,
en saata hengähtääkään
ennen kuin tornit katoavat näkyvistä.
Joka kiveen olen itseni loukannut,
kun niin kaupungista pois kiirehdin,
varikset viskoivat lunta, rakeita
joka talosta hattuani kohti.
Kuinka toisin otit minut vastaan,
sinä uskottomuuden kaupunki!
Välkkyvillä ikkunoillasi kilvan
leivo, satakieli lauloi.
Tuuheat lehmukset kukkivat,
kirkkaat kanavat kohisivat välkkyen,
ja ah, tytön silmät hehkuivat! –
Silloin olit mennyttä, toveri!
Kun sitä päivää mietin,
tahtoisin kerran vielä taakseni katsoa,
horjua vielä takaisin tahtoisin,
hiljaa seistä talonsa luona.
Es brennt mir unter beiden Sohlen,
tret’ ich auch schon auf Eis und Schnee,
ich möcht’ nicht wieder Atem holen,
bis ich nicht mehr die Türme seh’.
Hab’ mich an jedem Stein gestoßen,
so eilt’ ich zu der Stadt hinaus;
die Krähen warfen Bäll’ und Schloßen.
Auf meinen Hut von jedem Haus.
Wie anders hast du mich empfangen,
du Stadt der Unbeständigkeit!
An deinen blanken Fenstern sangen
die Lerch’ und Nachtigall im Streit.
Die runden Lindenbäume blühten,
die klaren Rinnen rauschten hell,
und ach, zwei Mädchenaugen glühten. –
Da war’s gescheh’n um dich, Gesell!
Kommt mir der Tag in die Gedanken,
möcht’ ich noch einmal rückwärts seh’n,
möcht’ ich zurücke wieder wanken,
vor ihrem Hause stille steh’n.
Irrlicht op. 89 nro 9 – Virvatuli
Syvimpiin kallioloukkoihin
virvatuli houkutti minut:
kuinka täältä löydän pois,
ei ole nyt huolenani.
Olen tottunut harhailemaan,
jokainen tie vie johonkin:
ilomme, surumme
virvatulen leikkiä vain!
Vuoripuron kuivaa uomaa
rauhassa alas astelen.
Jokainen virta meren löytää,
jokainen tuska hautansa.
In die tiefsten Felsengründe
lockte mich ein Irrlicht hin:
Wie ich einen Ausgang finde,
liegt nicht schwer mir in dem Sinn.
Bin gewohnt das Irregehen,
’s führt ja jeder Weg zum Ziel;
uns’re Freuden, uns’re Leiden,
alles eines Irrlichts Spiel!
Durch des Bergstroms trock’ne Rinnen
wind’ ich ruhig mich hinab
jeder Strom wird’s Meer gewinnen,
jedes Leiden auch sein Grab.
Rast op. 89 nro 10 – Lepo
Uupumuksen vasta huomaan
lepoon kun asetun.
Vaellus virkisti minua
kolkoilla teillä.
Jalat eivät lepoa pyytäneet,
oli liian kylmä seistä;
ei taakkaa tuntenut selkä,
myrsky auttoi eteenpäin.
Miilunpolttajan majapahasesta
yösijan löysin,
vaan jäseneni eivät lepää,
niin polttavat haavani.
Sinäkin, sydämeni, myrskyssä, taistelussa
niin raisu ja peloton,
vasta hiljaisuudessa tunnet
käärmeen polttavan piston!
Nun merk’ ich erst, wie müd’ ich bin,
da ich zur Ruh’ mich lege;
das Wandern hielt mich munter hin
auf unwirtbarem Wege.
Die Füße frugen nicht nach Rast,
es war zu kalt zum Stehen;
der Rücken fühlte keine Last,
der Sturm half fort mich wehen.
In eines Köhlers engem Haus
hab’ Obdach ich gefunden;
doch meine Glieder ruh’n nicht aus:
so brennen ihre Wunden.
Auch du, mein Herz, im Kampf und Sturm
so wild und so verwegen,
fühlst in der Still’ erst deinen Wurm
mit heißem Stich sich regen!
Frühlingstraum op. 89 nro 11 – Kevään unelma
Uneksuin koreista kukista,
kuinka ne toukokuussa kukkivat;
vihreistä niityistä uneksuin,
hilpeästä linnunlaulusta.
Ja kun kukot kiekuivat
silmäni havahtuivat;
oli kylmää, pimeää,
korpit raakkuivat katolla.
Mutta ikkunan ruutuihin
kuka maalasi lehdet?
Nauratte kai uneksijalle
joka talvella kukkia näkee?
Uneksuin lemmen onnesta,
ihanasta neidosta,
sydämistä, suudelmista,
ilosta ja autuudesta.
Ja kun kukot kiekuivat
sydämeni havahtui.
Nyt yksin tässä istun
untani ajattelen.
Silmät uudelleen suljen,
sydän vielä kuumana lyö.
Koska viheriöitte, ikkunan lehdet?
Koska armaan syliini saan?
Ich träumte von bunten Blumen,
so wie sie wohl blühen im Mai;
ich träumte von grünen Wiesen,
von lustigem Vogelgeschrei.
Und als die Hähne krähten,
da ward mein Auge wach;
da war es kalt und finster,
es schrien die Raben vom Dach.
Doch an den Fensterscheiben,
wer malte die Blätter da?
Ihr lacht wohl über den Träumer,
der Blumen im Winter sah?
Ich träumte von Lieb’ um Liebe,
von einer schönen Maid.
Von Herzen und von Küssen,
von Wonne und Seligkeit.
Und als die Hähne krähten,
da ward mein Herze wach;
nun sitz’ ich hier alleine
und denke dem Traume nach.
Die Augen schließ’ ich wieder,
noch schlägt das Herz so warm.
Wann grünt ihr Blätter am Fenster?
Wann halt’ ich mein Liebchen im Arm?
Einsamkeit op. 89 nro 12 – Yksinäisyys
Niin kuin raskas pilvi
kirkkaan taivaan yli kulkee,
kun kuusen latvusta
heikko tuuli heiluttaa:
Niin vaellan tietäni
raskain jaloin,
iloisen, raikuvan elämän läpi
yksin ja puhumatta.
Oi, niin tyyni ilma!
Oi, niin kirkas maailma!
Kun myrskyt raivosivat
vähemmän kärsin.
Wie eine trübe Wolke
durch heit’re Lüfte geht,
wenn in der Tanne Wipfel
ein mattes Lüftchen weht:
So zieh’ ich meine Straße
dahin mit trägem Fuß,
durch helles, frohes Leben
einsam und ohne Gruß.
Ach, daß die Luft so ruhig!
Ach, daß die Welt so licht!
Als noch die Stürme tobten,
war ich so elend nicht.
Die Post op. 89 nro 13 – Posti
Kadulta kuuluu postitorvi.
Mikä sinut saa noin takomaan,
sydämeni?
Posti ei tuo sinulle kirjettä.
Mikä sinua noin kummasti pakahduttaa,
sydämeni?
Postihan tulee kaupungista
jossa minulla oli rakastettu,
sydämeni!
Haluatko päästä katsomaan,
kysymään kuulumisia,
sydämeni?
Von der Straße her ein Posthorn klingt.
Was hat es, dass es so hoch aufspringt,
mein Herz?
Die Post bringt keinen Brief für dich.
Was drängst du denn so wunderlich,
mein Herz?
Nun ja, die Post kommt aus der Stadt,
wo ich ein liebes Liebchen hatt’,
mein Herz!
Willst wohl einmal hinüberseh’n
und fragen, wie es dort mag geh’n,
mein Herz?
Der greise Kopf op. 89 nro 14 – Harmaa pää
Kuura oli sirottanut
hiuksiini valkean hunnun.
Luulin jo harmaantuneeni
ja ilahduin suuresti.
Vaan kohta se haihtui,
tukkani muuttui mustaksi taas,
nuoruuttani murehdin –
niin kaukana hauta vielä!
Iltaruskosta aamunkajoon
on moni pää harmaantunut.
Kuka uskoisi? Ja minun ei ole
koko tämän matkan aikana!
Der Reif hatt’ einen weißen Schein
mir übers Haar gestreuet;
da glaubt’ ich schon ein Greis zu sein,
und hab’ mich sehr gefreuet.
Doch bald ist er hinweggetaut,
hab’ wieder schwarze Haare,
daß mir’s vor meiner Jugend graut –
wie weit noch bis zur Bahre!
Vom Abendrot zum Morgenlicht
ward mancher Kopf zum Greise.
Wer glaubt’s? und meiner ward es nicht
auf dieser ganzen Reise!
Die Krähe op. 89 nro 15 – Varis
Varis seurasi minua
kun kaupungista lähdin.
Nytkin se kiertelee
pääni yläpuolella.
Varis, kumma otus,
etkö minua tahdo jättää?
Aiotko piankin
ruumiini käyttää ruuaksesi?
No, enää en kauan
vaella sauvaani nojaten.
Varis, anna minun vihdoin nähdä
uskollisuutta hautaan asti
Eine Krähe war mit mir
aus der Stadt gezogen,
ist bis heute für und für
um mein Haupt geflogen.
Krähe, wunderliches Tier,
willst mich nicht verlassen?
Meinst wohl, bald als Beute hier
meinen Leib zu fassen?
Nun, es wird nicht weit mehr geh’n
an dem Wanderstabe.
Krähe, laß mich endlich seh’n
treue bis zum Grabe!
Letzte Hoffnung op. 89 nro 16 – Viime toivo
Siellä täällä puissa
voi värikkään lehden nähdä,
ja usein ajatuksissani
puiden edessä seison.
Katselen yhtä lehteä,
siihen toivoni ripustan;
jos tuuli leikkii lehdelläni
vapisen kauttaaltani.
Oi, jos lehti putoaa maahan
kaatuu toivoni sen mukana;
itsekin heittäydyn maahan
itkemään toivoni haudalla.
Hier und da ist an den Bäumen
manches bunte Blatt zu seh’n.
Und ich bleibe vor den Bäumen
oftmals in Gedanken steh’n.
Schaue nach dem einen Blatte,
hänge meine Hoffnung dran;
spielt der Wind mit meinem Blatte,
zitt’r’ ich, was ich zittern kann.
Ach, und fällt das Blatt zu Boden,
fällt mit ihm die Hoffnung ab,
fall’ ich selber mit zu Boden,
wein’ auf meiner Hoffnung Grab.
Im Dorfe op. 89 nro 17 – Kylässä
Koirat haukkuvat, ketjut kalisevat,
ihmiset nukkuvat vuoteissaan,
uneksivat tästä ja tuosta, mikä heiltä puuttuu,
hyvästä ja pahasta virkistyvät.
Ja huomenna varhain on kaikki kadonnut.
Vaan ovathan he iloinneet osastaan,
he toivovat, että se mitä jää yli
vielä löytyisi pielukselta.
Haukkukaa minut matkoihini, valvovat koirat!
Älkää antako minun levätä unen hetkeä!
Olen uneni uneksinut.
Miksi nukkujain luona vitkastelisin?
Es bellen die Hunde, es rasseln die Ketten;
es schlafen die Menschen in ihren Betten,
träumen sich manches, was sie nicht haben,
tun sich im Guten und Argen erlaben;
Und morgen früh ist alles zerflossen.
Je nun, sie haben ihr Teil genossen,
und hoffen, was sie noch übrig ließen,
doch wieder zu finden auf ihren Kissen.
Bellt mich nur fort, ihr wachen Hunde,
laßt mich nicht ruh’n in der Schlummerstunde!
Ich bin zu Ende mit allen Träumen,
was will ich unter den Schläfern säumen?
Der stürmische Morgen op. 89 nro 18 – Myrskyisä aamu
Kuinka onkaan myrsky repinyt
taivaan harmaan vaatteen!
Pilven riekaleet lepattavat
uupuneina taistelusta.
Ja punaisia tulenliekkejä
niiden välistä loimottaa.
Tätä minä kutsun aamuksi
juuri minun mieleeni!
Sydämeni näkee kuvansa
taivaalle maalattuna.
Sehän onkin talvi,
kylmä, villi talvi!
Wie hat der Sturm zerrissen
des Himmels graues Kleid!
Die Wolkenfetzen flattern
umher im matten Streit.
Und rote Feuerflammen
zieh’n zwischen ihnen hin:
das nenn’ ich einen Morgen
so recht nach meinem Sinn!
Mein Herz sieht an dem Himmel
gemalt sein eig’nes Bild –
es ist nichts als der Winter,
der Winter, kalt und wild!
Täuschung op. 89 nro 19 – Harha
Valo tanssii lempeänä edessäni,
seuraan sitä sinne, tänne;
mieluusti sen kulkua seuraan
kun se houkuttelee kulkijaa mukaansa.
Ah! Se, ken on yhtä kurja kuin minä
antautuu mieluusti harhan valtaan
joka jään, yön, kauhujen keskeltä
hänelle näyttää valaistun, lämpimän talon.
Ja siellä lempeän sielun.
Harha vain on saatavani!
Ein Licht tanzt freundlich vor mir her,
ich folg’ ihm nach die Kreuz und Quer;
ich folg’ ihm gern und seh’s ihm an,
daß es verlockt den Wandersmann.
Ach! wer wie ich so elend ist,
gibt gern sich hin der bunten List,
die hinter Eis und Nacht und Graus
ihm weist ein helles, warmes Haus.
Und eine liebe Seele drin. –
Nur Täuschung ist für mich Gewinn!
Der Wegweiser op. 89 nro 20 – Tienviitta
Miksi karttelen teitä
joita muut kulkevat,
haen kätkettyjä polkuja
lumisilta ylängöiltä?
Enhän ole mihinkään syyllistynyt
jota ihmisten edessä häpeäisin –
mikä typerä kaipaus
ajaa minua erämaihin?
Tien varrella on viittoja
osoittamassa kaupunkeihin,
ja minä vaellan vaeltamistani
rauhatta rauhaa etsin.
Yhden tienviitan näen
järkähtämättömänä edessäni;
minun on mentävä tietä
jolta kukaan ei ole palannut.
Was vermeid’ ich denn die Wege,
wo dir ander’n Wand’rer gehn,
suche mir versteckte Stege
durch verschneite Felsenhöh’n?
Habe ja doch nichts begangen,
daß ich Menschen sollte scheu’n, –
welch ein törichtes Verlangen
treibt mich in die Wüstenei’n?
Weiser stehen auf den Wegen,
weisen auf die Städte zu,
und ich wand’re sonder Maßen,
ohne Ruh’ und suche Ruh’.
inen Weiser seh’ ich stehen
unverrückt vor meinem Blick;
eine Straße muß ich gehen,
die noch keiner ging zurück.
Das Wirtshaus op. 89 nro 21 – Majatalo
Hautausmaalle
on tieni minut vienyt;
tänne haluan asettua,
pohdiskelin.
Te vehreät hautaseppeleet,
olkaa merkkinä,
joka kutsuu väsyneen vaeltajan
viileään majataloon.
Vaan ovatko tässä talossa
varatut kaikki huoneet?
Olen luhistua uupumuksesta,
kuolettavasti haavoittunut.
Ah, armoton isäntä,
käännytätkö minut pois?
Siis eteenpäin taas, eteenpäin,
uskollinen matkasauvani!
Auf einen Totenacker
hat mich mein Weg gebracht;
allhier will ich einkehren,
hab’ ich bei mir gedacht.
Ihr grünen Totenkränze
könnt wohl die Zeichen sein,
die müde Wand’rer laden
ins kühle Wirtshaus ein.
Sind denn in diesem Hause
die Kammern all besetzt?
Bin matt zum Niedersinken,
bin tödlich schwer verletzt.
O unbarmherz’ge Schenke,
doch weisest du mich ab?
Nun weiter denn, nur weiter,
mein treuer Wanderstab!
Mut op. 89 nro 22 – Uhmamieli
Lentää lumi kasvoihini,
ravistan sen pois.
Kun sydämeni puhuu rinnassa
laulan kirkkaasti, hilpeästi.
Mitä se sanoo, en kuule,
sille ei ole minulla korvia;
mitä se valittaa, en tunne,
valitus on hölmöjä varten.
Riemuin maailmaa päin,
tuulta, myrskyä kohti!
Jos ei Jumalaa ole maan päällä
itse olemme jumalia!
Fliegt der Schnee mir ins Gesicht,
schüttl’ ich ihn herunter.
Wenn mein Herz im Busen spricht,
sing’ ich hell und munter.
Höre nicht, was es mir sagt,
habe keine Ohren.
Fühle nicht, was es mir klagt,
klagen ist für Toren.
Lustig in die Welt hinein
gegen Wind und Wetter!
Will kein Gott auf Erden sein,
sind wir selber Götter!
Die Nebensonnen op. 89 nro 23 – Aaveauringot
Näin taivaalla kolme aurinkoa,
katsoin niitä pitkään ja kiinteästi;
ja nekin katsoivat rävähtämättä
kuin eivät haluaisi luotani pois.
Ah, ette ole minun aurinkojani!
Toisten kasvoja katsokaa!
Vastahan minullakin oli niitä kolme;
parhaat kaksi ovat jo laskeneet.
Menisipä mailleen kolmaskin!
Parempi olisi pimeässä olla.
Drei Sonnen sah ich am Himmel steh’n,
hab’ lang und fest sie angeseh’n;
und sie auch standen da so stier,
als wollten sie nicht weg von mir.
Ach, meine Sonnen seid ihr nicht!
Schaut Ander’n doch ins Angesicht!
Ja, neulich hatt’ ich auch wohl drei;
nun sind hinab die besten zwei.
Ging nur die dritt’ erst hinterdrein!
Im Dunkeln wird mir wohler sein.
Der Leiermann op. 89 nro 24 – Liiransoittaja
Tuolla kylän takamailla
seisoo liiransoittaja
ja kohmeisin sormin
kampea kääntää minkä kykenee.
Paljain jaloin jäällä
hoippuu puolelta toiselle,
ja pikku kerjuukuppinsa
aina tyhjä on vain.
Kukaan ei halua kuunnella,
kukaan ei katso häntä,
ja koirat murisevat
vanhalle miehelle.
Ja hän antaa kaiken
vain mennä menojaan,
kampea vääntää, eikä liiransa
vaikene hetkeksikään.
Merkillinen vanhus,
lähdenkö mukaasi?
Tahdotko lauluihini
liiraasi soittaa?
Drüben hinterm Dorfe
steht ein Leiermann,
und mit starren Fingern
dreht er, was er kann.
Barfuß auf dem Eise
wankt er hin und her,
und sein kleiner Teller
bleibt ihm immer leer.
Keiner mag ihn hören,
keiner sieht ihn an,
und die Hunde knurren
um den alten Mann.
Und er läßt es gehen,
alles, wie es will,
dreht, und seine Leier
steht ihm nimmer still.
Wunderlicher Alter!
Soll ich mit dir gehn?
Willst zu meinen Liedern
deine Leier drehn?